Villi viikkopurjehdus itäisellä Suomenlahdella

Sotka & Lapurin hylky kohtaavat

-Kirjoittanut Antti Makkonen

Viikkopurjehduksen reitti oli suunniteltu rennosti ja käytännöllisesti: Katselemme mistä tuulet puhaltavat, ja siten minimoimme soutamisen. - "Purjehditaan länteen tai sitten itään. Katsotaan missä ollaan viikon kuluttua." Kun kuulin suunnitelmasta n. viikkoa ennen reissua, olin myyty. Sain onnellisesti puhuttua itseni mukaan rentoon "viikinkimiehistöön", ja näin kesän ehdoton kohokohta yllättäen käynnistyi: Mukana alusta asti: Stefu (kippari), Kira (kippariska), Pekka (navigaattori+luottomies), Kari (napin annostelija), Pecos (napin tarpeessa = melko höpö mies), Suski (ihanaplondiviikinkimisu), Miska (hevimetalviikinki), huivi- Ossi , Kamera-Hessa ja vihreät maakravut Toni ja Antti. = Eli Täydellinen viikinki revohka!

3.7
Täydellinen oli myös keli lauantaina, kun odottelimme Katajanokalla halkolaiturin tienoilla sovittua hääkuljetusta Usbeskin katedraalille. Vettä tuli niin törkeästi kuin vain kukaan voi muistaa kesällä 2004 tulleen. Odottelu vihdoin palkittiin ja sulhanen & bestman pelmahtivat paikalle frakeissaan ja sadevarusteissaan. Soudimme heidät sovitusti kirkon edustalle, mutta kuvaajat ja häävieraat olivat viisaampina suojautuneet sateelta sisälle kirkkoon. Joka tapauksessa velvollisuudet oli hoidettu ja loma sai alkaa. Eikä tuottanut edes tiukkaa mahduttaa täyteen lastattuun veneeseen vielä palkkiokaljakoria joka kiidätettiin laituriin.

Tunnelma oli loistava kun rankkasateessa irtauduimme laiturista ja käänsimme keulan kohti itää. Mausteena vielä naisväen vuorottelevaa marinaa ja kitinää. Juuri oikea alku ikimuistoiselle viikolle! Nostimme pian purjeen ja harmaan lauantai-illan purjehdimme kohti itää. Kello oli jo ylittänyt keskiyön kun perustimme ensimmäisen leiripaikan Söderkullalandet saarelle. Yöt eivät olleet vielä järin pimeitä, olihan juhannuksesta vasta rapiat viikko. Nuotio syttyi yhtä nopeasti kuin ensimmäiset huurteiset aukesivat. Ensimmäinen päivä oli rankka ja sateinen, niinpä makkara ja olut maistui. Hurjimmilla viikingeillä jäi jopa yöunet lyhyenlaisiksi tutustumisien ja kurkkulaulujen ollessa hieman tärkeämmällä sijalla näin ensimmäisenä yönä. Kukaan miehistä ei kuitenkaan aamulla myöntänyt "väsymystään".

4.7
Aamupuurot ja kahvit nautittuamme purimme leirin ja lähdimme soutamaan, nyt jo lupaavassa aamuauringon paisteessa. Viimeistään siinä vaiheessa olisi karissut viimeinenkin kankkunen, jos sitä jollain olisi ollut… Herra Torvi, Pecos, intiaani itärajalta (purjehtinut vastaavalla uiskolla itämerellä ja englannin rannikolla), piti elämää yllä laulaen ja sekoillen. Ajoittainen mahtitöräys onttoon lehmänsarvitorveen piti tunnelmat kohillaan koko viikon ajan. Uskomatonta että juuri pecos sai torven kajahtamaan uljaasti kaikuen takaisin kaukaisita saarista, kun muilla ääni vaihteli kiimaisen naarashirven kutsuhuudosta säälittävään ripuliröpinään. Joskin Herra Parta (uljas kipparimme) jo loppuviikosta sai hieman oikeaa saudia lähentelevän päräyksen.

Keli oli mahtava, aurinko paistoi! Tuuli puhalsi idästä, emmekä halunneet lähteä heti takaisin samaa reittiä, joten päätimme jatkaa kohti itää soutaen (huomaa etu verrattuna ainoastaan purjeella kulkevaan veneeseen, kyllä ennen tiedettiin). Soudimme sisäsaaristossa itään ihaillen muunmuassa Läparösen rantamaisemia. Mukavia etappeja pääsimme purjeellakin. Enemmän ja vähemmän atleettiset miesvartalot kiiltelivät hikisinä auringossa (illalla punaisina) ja torvi törähteli. Mökkiläiset rannoilla ottivat valokuvia. Välillä pysähdyimme evästelemässä ja uimassa jossain tuntemattomassa pikkusaaressa. Nyt tunnelma oli LOMA!Ahtauduttuamme uskomattoman kapeasta kitön kanavasta sillan ali avonaisemmalle vedelle (masto laskettuna, veneilijöiden H- Moilasena väistellessä) kippari käski soutaa lähimpään saareen, ja vauhdilla. Teimme työtä käskettyä, joskaan kukaan ei jakanut kipparin huolta uhkaavista tummista pilvistä kaukana lounaassa. Paistoihan ilta-aurinko kauniisti ja tuulikin oli kevyt. Rantauduimme saareen ja pystytimme teltat, veneenkatoksen ja suojakatoksen tavaroille ja nuotiolle. Silloin nousi tuuli ja vettä alkoi lentää hurjalla voimalla. Teimme täyden työn pitäessämme pressua kiinni puissa. Teltat kaatuilivat. Ja veneen ankkurikin, joka piti perää paikoillaan aallokossa, antoi hieman myöten, ei liikaa. Riskinä veneelle oli rannan kivikot. Sade kesti vain reilut puoli tuntia, ja sinitaivas palasi kevyen iltatuulen säestämänä.

Naisväki valmisti nuotiolla padallisen maittavaa jauheliha-makaroni-kasvis herkkua. Paljon valkosipulia. Sillävälin urhot kerkesivät tutustua pieneen mutta korkeaan saareen. Ylhäältä kalliolta näki kauas etelään ja löysimme upean luonnon muovaaman nuotiopaikan kallion lohkareiden välistä. Paikka antoi mielikuvan muinaisesta tuli/tähystyspaikasta jossa jo kivikautiset ihmiset paistelivat hirvenlihojaan. Kukapa tietää… Ruokailun jälkeen oli laiska olo. Stefu oli kuitenkin keksinyt jatkoa päivälle: Tuuli oli sopiva, joten pääsisimme purjeella vielä kevyellä iltatuulella Kaivokarille asti. Kaivokarin sijainti oli ulompana saaristossa joten huomenna pääsisimme jatkamaan helpommin matkaa mihin vain, itään tai länteen tuulista riippuen. Joskin nyt oli jo selkeä toivomus länsituulesta vallalla. Pakkasimme siis laivan ja lähdimme iltapurjehdukselle. Aurinko pysytteli sitkeästi näkyvissä vaikka kello oli jo vaikka kuinka paljon, kun saavuimme perille. Paikalla oli muutama purjevene jonka kannella toiset lomalaiset ihmettelivät erikoista näkyä. Viellä emme siis olleet päässeet itäisen Suomenlahden autioille vesille. Näiltä mukavilta naapureilta saimme kuitenkin lähtiessämme lahjoituksena Vana Tallinki likööriä jota säästelimme matkamme kliimaksiin asti. Ennen nukkumaanmenoa ihailimme ja kuvailimme punaista auringonlaskua. Wou, ja uni tuli helposti.

5.7
Tuuli oli kääntynyt länteen, juuri kuten olimme toivoneet. Nyt oli helppo lähteä purjeella itään. Aamupalat suuhun ja vesille. Vauhtimme oli mainio, ehkä noin 8.solmua. Vedettiin lonkkaa, puhuttiin paskaa, ihmeteltiin maisemia ja naurettiin. Sotka keinui reilussa aallokossa ja tämä oli purjehdusta isolla PUUlla. Porukka jossa oli paljon ennestään tuntemattomiakin jäseniä toisilleen, tuntui löytäneen yhteisen hengen.. Varottiin lokkia ja ihmeteltiin lentäviä verkonmerkkejä. Aurinko paistoi. Pysähdyimme Tirmon kaupalla ylihintaisilla ostoksilla, kulautimme oluet kurkkuun. Miehistö lisääntyi yhdellä jäsenellä: Sakke, pohjalainen eräopas/ laivakoira. Me ensikertalaiset jopa hiukka säikähdettiin Saken "saksanpaimenkoira imitointia" Tirmon laiturista lähdettyämme. Laivan isoin puukko. Pysähdyttiin vielä Karin tuttavien savukala myymälässä Tirmon lähistöllä, huilattiin hetki ja juotiin kahvit. Mietiskeltiin yöpaikkamahdollisuuksia. Päätimme purjehtia vielä hieman eteenpäin ja valita jonkin sopivan saaren.

Kapteeni oli ollut yhteydessä Sotkan rakentamisen aloittajaan, puuveneseppä Jamppa Valtoseen. Jampalla on mökki lähellä vesiä joilla tuolloin purjehdimme, joten pian saimmekin seuraa. Oranssi busteri pörräsi ympäri laivaa, Jamppa ohjaili piippu suussa ja Hessa hyppäsi kyytiin kuvaamaan videokameralla hyvää purjehdus otosta. Jampan näimme vielä myöhemmin saaressa. Yöpaikaksi valittiin Hästön saari, jolla kartan mukaan löytyisi grillikatos. Kyllä löytyi! Aivan uskomaton! Keskellä tiheintä kuusikkoa, ei mitenkään erityisen ihanassa saaressa on ylimodernien arkkitehtuuristen piirrosten mukaan rakennettu "grillikatos".. taideteos? Miksi? Miksi Porvoon kunta maksaa miljoonan tuollaisesta turhamaisesta ja kaikin puolin epäkäytännöllisestä hölynpölystä? Moniko siellä on edes käynyt? Kysymyksiä herää… Itse pääsin vielä iltasoudulle melkoisessa aallokossa, kun kippari pelkäsi laiturin olevan liian heppoinen Sotkalle. Soudin siis kumiveneellä poijulle muutamankymmenen metriä kovassa vastatuulessa kuljettaen mukanani köyttä. Sotka saatiin siis kiinni sekä edestä että takaa, ja kapteeni nukkui rauhallisemmin. Grillaukset ja haukotukset ja nukkumaan.

6.7
Pakollisten aamujuttujen ja puurojen jälkeen lähdettiin taas sujuvasti jatkamaan pyhiinvaellustamme. Taas päästiin purjeella itään. Auringon paisteessa. Tuulten ja säiden hengettäret olivat puolellamme. Töräytys torveen. Leppoisassa tuulessa matkatessa miehistö päätti suunnata ensiyöksi Svartholman linnoitussaareen. Huhupuheiden perusteella saarelta saattaisi löytyä myös kauppa ja baari!! Hmm.. baari.. kaljaa! Tänä iltana olisi lupa ottaa kunnon muinaissuomalaiset pakanakännit.

Iltaa alettiin viettämään tosissaan. Miehistöömme liittyi vielä yksi jäsen, todellinen viikinkilaiva veteraani, Antti Tenez, joka oli ollut mukana myös kohtalokkaalla Fredrik Koivusalon Rusin purjehduksella Baltian rannikolla. Mutta nyt ongelma oli Tapion vähyys. Niinpä Miska ja Antti uhrautuivat käymään Loviisassa haistamassa mannerilmastoa kaikkien alkoholista pitävien puolesta. Osa porukasta odotteli baarin terassilla, kuten jo muinaiset viikingitkin. Retkue palasi melko pikaisesti (Buster kyydillä!) ja täydessä lastissa tietysti. Tukat täyttyivät nuotiolla ja laulut raikailivat ja kalsarit nousivat mastoon ja painittiin ja ihmeteltiin. Alkoholia se sielu kaipasi. Luultavasti olimme saaren ihmeellisin nähtävyys tuona iltana. Tähän voi lisätä jotain jos joku muistaa.

7.7
Aamu oli mielenkiintoinen. Itse heräsin linnoituksen raunioituneelta muurilta, väärässä makuupussissa.. Vaistoko oli estänyt kääntämästä kylkeä? Muurin leveys on n.1m ja meren puolella oli n.6 metrin pudotus rantakivikkoon. Semmosta sattuu. Muutkin urveltajat olivat löytäneet jonkin luolan tai kivan sopen uniaan varten. Paranneltiin krapuloita, kuka mitenkin. Kippari piti kuria yllä ja esti mahtavalla auktoriteetillaan kalja- ihmeparannukset. Asiasta ei ollut epäselvyyttä. Aurinko paistoi taas kuten joka päivä. Oli uskomatonta myöhemmin kuulla että maissa oli satanut koko viikon. Lähtörituaalina laiturilla Ossi järjesti mahtavan oksennus-uhrin Suomenlahteen. N. ehkä about klo 18 soudimme pakon sanelemana kovassa vastatuulessa hikisen matkan ulos lahdesta Loviisan edustalla. Sitten viritimme taas purjeen ylös ja huokaisimme helpotuksesta. Tiesimme tavoitteeksemme tänään Kaunissaaren.

Purjehdus oli nautinnollista. Kuljimme hurjaa vauhtia ulapalla keskellä vaahtopäitä. Kölipuu halkoi vettä kohisten ja Hessa ikuisti sen videollekin. Vene keinui aaltojen lomassa ja vesiraja tavoitteli veneen laitaa. Sotkan "loppujäykän" rungon toimivuutta todistaa se, että emme saaneet tyrskyjä niskaamme. Kaunissaari näkyi jo kaukaa ja oli vaikea huomata sen suureneminen näköpiirissämme. Yön pimeinpään aikaan, ehkä n. klo 3 etsimme pimeydestä väylämerkkejä. Näimme Kaunissaaren eteläkärjessä seisovan radiomaston vilkun jonka mukaan olimme kulkeneet pimeässä. Nyt piti väylä taas löytää. Tiesimme reitit kapeiksi ja vesistön Kaunissaaren edustalla todella kivikkoiseksi. Tuuli oli tyyntynyt ja soudimme hiljakseen pimeässä ja jos suoraan sanotaan, niin oli se aika jänskää. Löysimme reitin kaunissaaren tupatentäyteen vierasvenesatamaan. Olimme taittaneet taivalta melkoisen matkan <40km >. Ja koko matka purjeella. Söimme makkarat ja pystytimme teltat ja painuimme nukkumaan.

8.7
Heräsimme jälleen auringon paisteeseen, ja hankimme täydennyksiä kaunissaaren kaupasta. Kävimme viikinkipizzalla (heh) ja odotimme lähtöhetkeä. Kipparilla oli huolestunut ilme kun katseli sataman kivistä ulosmeno reittiä joka oli suoraan lujan tuulen suuntaan. -"Tulee olemaan ongelmia poispääsyn kanssa." Kiinnostuneita purjehtijoita riitti kyselemässä ja katselemassa erikoista vierasta. Postikorttejakin taidettiin myydä yhdistyksen tiliin. Saaristolaismuseon omistaja, ja viikinkiajanlaiva ry:n kannatusjäsen), Velipekka Rekonen kutsui Sotkan miehistöineen museon laituriin vierailulle. Kaikki miehistön jäsenet saivat tervetuliaislahjaksi saaristolaislasin, snapsilasin tervaköydessä, kaulaansa. Tämän jälkeen teimme kierroksen todella "erinlaisessa" museossa. Tuhansia esineitä saariston historiasta pöydillä ja hyllyillä, persoonallisesti aseteltuna. Pieni museo josta löytyi aina jotain uusia hauskoja esineitä tai papereita, tyyliin: Kas, tuotapa en vielä huomannutkaan.

Ennen lähtöä viimeiset nälkäiset urhot ja neidot syöksyivät pizzeriaan (kuten jo muinaiset viikingitkin…). Ilmeisesti pizzapaikka meni täysin sekaisin asiakkaiden määrästä, ja suoriutui tehtävästään parissa tunnissa. Tänä aikana oli saatu järjestetyksi se asia josta ei puhuta, vai puhutaanko? Okei... ystävällinen naapuriveneen kippari kuuli meidän pohtivan poispääsyn vaikeutta satamasta ja lupasi jelpata kivisestä satamanportista ulapalle. Kiitos hänelle. Oli luja vastatuuli ja souturahkeet eivät olisi EHKÄ riittäneet. Noin 150m hinauksen jälkeen soudimme sivutuulessa hetken kunnes vedimme purjeen ylös. Ja matka eteni jälleen letkeästi, ilman hikeä. Oli jälleen pitkä purjehduspäivä. Pääsimme hyvässä tuulessa jälleen pitkän matkan. Jättiläismäinen Suursaari näkyi oikealla puolellamme ainakin puolipäivää. Haikailimme kuinka mukavaa olisi purjehtia joskus sinne.

Oli uskomatonta että missään ei näkynyt koko päivänä jälkiä ihmisestä. Ei mökkejä ei veneitä. Ei autojen/ jäätelöautojen ääniä. Olisi tuntunut aivan luonnolliselta nähdä samanlaisen laivan lipuvan vastaan. Tämä tuntui saariston erämaalta. Tunnelma oli hämmentävä ja hiljainen, melkein pyhä. Olimmehan jo lähellä Lapurin hylkyä. Vasta yö toi tullessaan tyyneyden. Aloittelijat laitettiin keulaan soutamaan ja tienaamaan värejä liiveihinsä. Ei ollut mahdoton matka enää Suurpisiin jonne suunnistimme seuraavaksi yöksi. Suurpisi sijaitsi Lapurin salmen välittömässä läheisyydessä. Huomenna olisi hieno päivä vierailla Sotkan esikuvan uppoamispaikalla. Rantauduimme n. klo2 reippaina Suuri-pisiin (suurpisi) ja suoritimme iltarutiinit.

9.7
Turha kai mainitakaan että päivä kirkastui aurinkoisen kuumana ja kevyt tuuli oli kuin suunniteltu Lapurin salmeen purjehdusta varten. Niinpä sonnustauduimme muinaispukuihin, kenellä mitä kolttua ja kauhtanaa olikaan, ja lähdimme kevyellä varustuksella piipahtamaan Lapurissa. Matkaa rakkaan naapurimme Venäjän rajalle oli noin about kullinluikaus eli 2 km. Ihmeen hiljainen miehistö odotti näkevänsä matkan kulminaatiopisteen. Jostain kaukaa kuului vaimea trumpetin ääni. Epätodellista. Ainoana äänenä tuo trumpetin serenadi. Pecos vastasi muhkealla ja pitkällä töräytyksellä sarvitorveen. Tänään sarvikin tuntui kaikuvan paremmin kuin koskaan. Laskin kaikuääniä kaukaisista saarista ainakin viiteen.

Saavuimme kapeaan Lapurin salmeen purje komeasti ylhäällä. Tuuli oli niin täydellinen ja mieto että vastuunsa tunteva Stefu totesi sen riskittömäksi. Tämähän oli parempaa kuin elokuvissa. Ankkuroimme Sotkan kohtaan jonka totesimme tuon esiäidin viimeiseksi leposijaksi. Hylkyhän yhä lepää museoviraston pressujen ja mutakerroksen alla. Suoritimme pakanallisen rituaalin uhraten lahja-likööriä lahja-laseista suihimme, sekä alas hylylle. Sitten suihimme ja Sotkalle. Kippari piti lyhyen ja asiaankuuluvan juhlapuheenvuoron ja kaikki huomasivat kesämatkamme muuttuneen kaiken kaikkiaan elämää suuremmaksi. Hetken ihmeteltyämme suuntasimme läheiselle hiekkarannalle. Vedimme Sotkan nokan suoraan hiekkarannalle, ja rentouduimme.

Rannalta tuli paikallista lehdistöä joka oli kuullut erikoisesta vieraasta itäisillä vesillä. Oivan jutun tekivätkin heti seuraavan päivän lehteen. Kipparin muorikin porhalsi paikalle ja täydensi janoisen miehistön olutvarastoja. Soudimme takaisin Suurpisiin. Viimeiset oluet/ tapiot kaivettiin kasseista ja annettiin hurmiollisen humalatilan hiljakseen laskeutua keskuuteemme. Osa porukkaa rupesi rakentamaan saunaa. Keko kiviä rannalle ja sitä lämmittämään. Koko illan lämmityksen, tuhkanpoiston ja häkälöylyjen jälkeen nostimme viikinkiaikaisen mallin mukaan tehdyn teltan kiukaan päälle. Jotkut laudat lauteiksi, ja kaikki pääsivät kylpemään. Kiuas pysyi kuumana muistaakseni ainakin tunnin ellei kaksi. Nuotiolla oli laulun lollotusta ja munniharppuuna- rumpuyhdistelmää. Taivasalla tuli unelot silmiin vaikka viimeiset vielä riekkuivatkin.

10.7
Aamu armas hiveli säteillään ja puuro taisi jo porista padassa. Viimeinen yö erämaasaaristossa ohi. Kaikki hyvä päättyy näköjään. Laivan pakkaus sujui rutiinilla. Porukka oli hitsautunut viikon aikana hyväksi miehistöksi. Sopivan vähän sooloilua, sopivan paljon yhteishenkeä. Viimeinen taival tällä erää johti meidät Klamilan satamaan jossa purimme laivasta kaiken irtaimen huomista ylös nostamista varten. Saimme tietää että kylän ainoassa ravintolassa on tänään rock-meininki. Ja meidän miehistössähän ei rokkia puuttunut, joten sinne ja kannat kattoon. Paikalliset ihmiset tunsivat ihmeen hyvin hörhö- porukkamme ja selvisikin heti että paikallisessa lehdessä oli tänään ilmestynyt perinpohjainen juttu Sotkasta ja matkastamme. Hyvät päätösbileet! Osa eksyi pyörryksissä ja joutui mopopoikien pelastamaksi. Osa Kiipeili paikallisessa lahossa hyppyrimäessä. Kukaan ei kuollut!

11.7
Seuraava päivä oli kotiin palaamista. Heti aamusta korvaamaton Sätkä-kuorma-auto-traileri yhdistelmä tuli noutamaan Sotkaa ja viikinkejä kotiin päin. Sotka vedettiin kuorma-autolla sujuvasti betoniluiskaa pitkin trailerille, ja lähdettiin Hollolaa kohti. Mutta miksi kohti Hollolaa!!?? No se selviää tietenkin seuraavassa osassa: Sotka Hollolassa!!

L O P P U